Kuukauden Western: John J. McLaglen Tappajan testamentti

John J. McLaglen: Hector Metsästäjä Tappajan testamentti ("The Last Hurrah”, 1984)

Kuukauden Western-sarjan 5. kirja.

Viihdeviikarit 1987.

Tappajan testamentti (The Last Hurrah) on viimeinen, eli 24. osa kirjailijakaksikko Laurence Jamesin ja John Harveyn, eli John J. McLaglenin Hector Metsästäjä sarjaa. Tämän jälkeen kummatkin kirjailijat suuntasivat omille teilleen: James kirjoittamaan post-apokalyptista Deadland-sarjaa ja John Harvey dekkareita. Jälkimmäisen Charlie Resnickistä kertovia kirjoista ainakin osa on suomennettu. Tappajan testamentti, kuten edellinen lukemani Veriset niitytkin, on Laurence Jamesin käsialaa ja näiden kahden länkkärin perusteella on helppo ymmärtää, miten lännenkirjailija päätyi kirjoittamaan ydintuhon jälkeisestä autiomaasta.  Siinä määrin kolkko ja kalmanhajuinen paikka Hectorin eteen aukeava villi länsi on. 

 

Jossain Phoenixin liepeillä Arizonan erämaissa tekee taivaltaan maailmaan ja loputtomiin veritekoihin väsynyt Hector Metsästäjä. Bulmer's Welssin kaupunkipahanen tarjoaa hetken hengähdyksen viskin ja maksetun naisen muodossa, mutta seuraavana aamuna kaupunkiin syöksyy nuolia täyteen ammutut postivainut. Jokin vaunuista löytyvistä ruumiista ja nuolista kertoo Hectorille, ettei kaikki ole kohdallaan, vaikka paikalliset ovatkin valmiina lahtaamaan Chiricahuoi-intiaanit (englanniksi Chiricahua) syyllisinä. Samoihin aikoihin rajaseutujen läpi matkaava uudisraivaajakaravaani kohtaa epäilyttävän ratsuväen osaston. Kirja itse asiassa alkaa karavaanin kohtaamasta väijytyksestä ja kertoo suurimman osan tapahtumista takaumana, kunnes taas lopussa palaa väijytykseen ja sen loppuhuipennukseen. 

 

"Luther Cashin kanssa vietetty hetki oli jotenkin kiteyttänyt hänen oman masennuksensa, saanut hänen näkemään oman tulevaisuuden. Luther ei ollut järin paljon häntä vanhempi, vaikka aika olikin vaatinut häneltä veronsa. Jed oli kerran nähnyt huippuaseen, Mike Howellin, noukkimassa kolikoita saluunan sylkykupista Abilenen liepeillä. Hän oli kadottanut järkensä ja joutunut kaikkien pelleksi. Jed oli koettanut puhua Mikelle, muuta vanhan miehen aivot eivät toimineet ja sanat valuivat katuojaan."

Tässä kirjassa Hector on jo selvästi väsynyt loputtomaan verenvuodatukseen, vaeltamiseen ja vaatimattomien palkkioiden perässä ravaamiseen. Samaan aikaan vanhat asesankarit poistuvat yksi kerrallaan kunniattomasti ja väkivaltaisesti, yleensä aivonsa juoneina. Kirjassa on vääjäämättömän lopun tunnelmaa, jota korostaa sen karu loppuratkaisu. Kirjasta näkeekin, että McLaglen-kaksikko on tässä vaiheessa kyllästynyt Jed Hector-hahmoon ja tämän verentahriman odysseian kuvaamiseen. Länkkärien ystävälle tämä kuitenkin tuo kalmankatkeran tuulahduksen asesankarien karusta maailmasta.

 

(Toim.) Juri Nummelin: Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja

Dekkariviikko jatkuu edelleen

Toim. Juri Nummelin: Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja

ntamo 2014

 

Juri Nummelinin pienlehtien pohjalta syntyneiden antologioiden luku-urakka jatkuu. Vaikka kirjat ovat olleet hyllyssäni iät ja ajat, niin sain tartuttua niihin vasta nyt. Osaksi syynä on ollut se, että kirjat ovat olleet hautautuneena jonnekin muiden kirjojen alle ja toiseksi se, että olen halunnut pitkittää nautintoa lukea ne mahdollisimman pitkälle. Nyt vuorossa on enemmänkin runokirjoista tutun ntamo-tarvekustantamon julkaisema Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja vuodelta 2014. Novelliantologia sisältää 25 neonoiriksi luokiteltavaa rikoskertomusta ja sisällysluettelo onkin varsinainen genren kuka kukin on-listaus. Mukana on mm. Ed Gorman, James Reasoner, Bill Crider, Jason Starr ja Christa Faust. Näiltä mainituilta kirjailijoilta löytyy kaikilta ainakin jotakin suomeksikin ja heistä Jason Starrin Viimeinen vedonlyönti on päässyt ihan koviin kansiinkin. Christa Faustin Koston enkeli vuodelta 2010 on ehkä paras suomeksi julkaistu neonoir-kirja. Ed Gormanilta suomeksi on julkaistu ainakin pieni vihkonen Kauhun kuningatar, ja Kuoriaiskirjat on julkaissut Reasonerilta pienen novellikokoelman Paholaisen siivet.

 

Kaikki valehtelevat on antologiana niin sanotusti täyttä tavaraa. Juonenkuljetus sekä tyyli on tiukan vähäeleistä eikä voi kuin ihailla kirjailijoiden kykyä kertoa vähäeleisesti päähenkilöidensä ahdingosta ja päänsisäisistä maisemista. Yhtään huonoa tai edes keskinkertaista novellia ei antologiasta löydy. Omiksi suosikeikseni antologiasta nousivat edellämainittujen nimien lisäksi Pat Lamben Lemurian portto, jo ihan nimensäkin puolesta, mutta Maltan haukkaa tapaileva tarina on muutenkin hieno kunnianosoitus kovaksikeitetyille yksityisetsivätarinoille ilman turhia postmoderneja silmäniskuja.  Kokoelman novelleista minuun henkilökohtaisesti suurimman vaikutuksen teki Kevin Wignallin Kuolema, joka onnistuu koskettamaan sellaista ylevämpää maailmaa, johon harva taideteos pystyy. Novelli on ehdottomasti vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Muita mainitsemisen arvoisia ovat Anthony Neil Smithin hirtehinen Clive tunnustaa, Vickie Hendriksin merellinen West End, jossa hienosti limittyvät aavat merimaisemat ja viimeisiään vetelevän parisuhteen henkinen ahtaus. Oman erikoismainintansa ansaitsee vielä Ed Lynskeyn yksityisetsivätarina Isoveli. Sanomattakin on varmaan selvää, että ainakin näiden kirjailijoiden tuotantoon tulee varmasti tulevaisuudessa tutustuttua. Kirjan lopussa on vielä ansiokkaat esittelyt kaikista kirjailijoista.

 Kaikki valehtelevat ja muita rikostarinoita on tainnut jäädä niin viimeiseksi Nummelinin neonoir-antologioista kuin koko genren novellisuomennoksistakin. Nykyiset pienkustantajat tuntuvat suosivan enemmän kotimaisia kirjoittajia, mikä on toki ihan oikeutettuakin kuten myös hyvin kustannustehokasta. Lukijan kannalta tämä on kuitenkin sääli, sillä voisi kuvitella että näiden novellien jälkeenkin on ilmestynyt iskeviä rikostarinoita, jotka nyt jäävät helposti suomalaislukijoiden havaintohorisontin ulkopuolelle.

(Toim.) Juri Nummelin: Ajokortti helvettiin

Dekkariviikko jatkuu

Toim. Juri Nummelin: Ajokortti helvettiin ja muita ultralyhyitä rikostarinoita

Kustantamo Helmivyö 2016

Jos Suomessa on vähänkään kiinnostunut kioskikirjallisuudesta, niin jossain vaiheessa törmää takuulla Juri Nummelinin nimeen. Tuottelias turkulainen on aikanaan toimittanut useampaakin pulppiin liittyvää fanzinea ja hänen nykyinenkin kustantamonsa Helmivyö toimii toisinaan genren parissa. Näiden lisäksi Nummelin oli Banana Pressin Noir-sarjan puuhamiehenä. Kirjasarja, jota edelleen muistelen lämmöllä.

Ajokortti helvettiin koostuu 26 ultralyhyestä rikosnovellista. Ultralyhyellä tässä tarkoitetaan alle 1000 sanan pituutta ja englanniksi näistä käytetään nimitystä Flash Fiction. Suomalainen vastine näille olisi spefikirjoittajapiireissä harrastetut raapaleet, jotka tosin ovat pituudeltaan vain kymmenesosan 1000 sanasta. Englanninkielisessä maailmassa Flash Fiction koki jonkinmoisen buumin noin kymmenen vuotta sitten. Kirjan ansiokas esipuhe käykin läpi niin Nummelinin omien fanzineiden kuin Flash Fictionin historiaa. Kirjan lopussa on vielä esitelty kansikuvien kera alkuperäiset Ässä-lehdet sekä esitelty lyhyesti kukin kirjoittaja. Ulkoisesti Ajokortti helvettiin on siis todellinen keräilijän unelmapainos.

Entä ne ultralyhyet novellit? Minun on pakko myöntää, että olin itsekin hieman skeptinen ja siksi kirja olikin hautautuneena kirjahyllyn syvyyksiin vuosikausia. Epäluuloni johtui lähinnä edellä mainituista raapaleista, joita olen aina pitänyt enemmän kirjoitusharjoitelmina kuin minään itse kirjoittajaa suurempaa yleisöä kiinnostavana taidemuotona. Ajokortin novellien kohdalla olin kuitenkin väärässä, kuten usein olen muutenkin. Tarkkaan määritelty pituus pitää novellit tuoreina ja koko ajan liikkeessä, ilman turhaa löysäilyä tai kuvailua. Dialogia on paljon. Kaikki novellit edustavat rikoskirjallisuutta ja monet lähenevät julman tunnelmansa puolesta kauhua. Lyhyys on etuna myös siinä, ettei lukijan mielenkiinto pääse herpaantumaan vaikka kohdalle sattuisikin epämieluisa novelli. Omiksi suosikeiksi antologiasta nousi seksuaalista häirintää käsittelevä Vihkimys (Patricia Abbott), salamurhatarina Ruohikon Madonna (JT Ellison), arvaamattomasta sarjamurhaajasta kertova Tylsistyminen (Michael Kechula), kulinaristinen ja makaaberi Ruokaharrastajat (Rob Hart), veljen löytöretken huipentumaa käsittelevä Veljellistä rakkautta (Sandra Seamans) sekä kävelyretkistä nukkumalähiöihin kertova Hommissa omakotialueella (Kate Thornton). Ainakin näiden kirjailijoiden tuotantoon syntyi halu tutustua tulevaisuudessa tarkemminkinkin. Patricia Abbotilta Nummelinin Verikoirakirjat on julkaissut vuonna 2014 pienen kokoelman, mutta sitä taitaa tätä nykyä olla mahdoton saada - mikä on sääli. JT Ellisonilta taasen on suomennettu kolme kirjaa Harlequin-kirjojen alamerkillä. Michael Kechula on taas kirjoittanut muutamankin oppaan Flash Fictionin kirjoittamisesta. 

Max Collins: Silmä silmästä ( Kuukauden Action)

Max Collins: Silmä silmästä  ("Fly paper”, 1984)

Kuukauden Action-sarjan 2. kirja. Aikaisempi julkaisu Manhattan-sarjan 14.osana 1984.

Viihdeviikarit 1991.

 

Kirjablogeissa vietetään 8.–14.6. 2020 dekkariviikkoa ja vaikka olenkin vasta aloittanut, niin ajattelin kantaa korteni kekoon. Niinpä siirsin muutamaa kioskilänkkäripostausta eteenpäin ja kirjoittaa muutamasta viime aikoina lukemastani dekkarilajityyppiä koskettavasta kirjasta. Luen kyllä mielelläni dekkareita ja suosikkejani ovat niin vanhanaikaiset arvoitusdekkarit sekä kovaksi keitetyt dekkarit ja ns. noir-tarinat. Etenkin jälkimmäisiä pitää kyllä lähinnä lukea englanniksi, sillä suomennetut dekkarit ovat pääsääntöisesti sisäsiittoisia skandidekkareita tai siiten niitä bestsellerlistoilla keikkuvia yhden hitin ilmiöitä. Tosin kyllähän muutamia valopilkkujakin mukaan mahtuu, niistä parhaana esimerkkinä viime vuonna julkaistu Jason Starrin Viimeinen vedonlyönti.

 

Tuottelias Max Allan Collins on suomalaisille varmaan tutuin Road to Perdition-sarjakuvan käsikirjoittajana. Sarjakuvahan suomennettiin samannimisen elokuvan jälkimainingeissa. Tätä ennen Collinsilta oli suomennettu Ms. Tree-sarjakuvia jossain Semicin antologialehdessä 90-luvulla. Sarjakuva kertoi naispuolisen yksityisetsivän seikkailuista ja muistelisin pitäneeni siitä, mutta tarkempia muistikuvia niistä ei ole. Sarjakuvien lisäksi Collinsilta on suomennettu muutama CSI-kirja. 

 

Max Allan Collinsin Nolan-sarjan toinen kirja Silmä silmästä kertoo ammattivaras Nolanista, joka on saanut inspiraationsa Donald Westlaken Parkerista. Nolanin entinen rikoskumppani Breen on päätynyt epäluotettavan Comfortin perheen kanssa ryöstelemään parkkiautomaatteja ja saaliinjaon hetkellä homma menee niin sanotusti kiville. Breen saa lyijyä nahkaansa ja pääsee hädintuskin pakoon. Apua pitäisi löytää lähistöllä asuvan Suunnittelijan luota, mutta Breenin yllätykseksi ulko-oven avaa keikkasuunnittelijan veljenpoika Jon, hieman hipahtava sarjakuvanörtti. Paikattuaan Breenin vuotokohdat, Jon pyytää apua ennestään tutulta Nolanilta, joka lähtee Jonin kanssa hakemaan oikeutta ja jakamattomia palkkiorahoja Detroitista. Perillä odottaa niin sarjakuvamessut, yksinoloon kyllästynyt lentoemäntä kuin lopulta Comforttien maatalokin. Kun inhat kaksinaamaiset ovat saatu hoideltua ja Breen rahat kerättyä parempaan talteen, on Nolanin ja Jonin aika palata lentämällä takaisin Keski-Länteen. Paluumatkalla vielä viimeisen mutkan matkaan tuo entinen epäonnistunut myyntimies ja nykyinen lentokonekaappari Ken.

 

Max Collins on pitkän linjan jännärikirjailija ja se tulee kyllä selväksi tästä pokkarista. Tyhjäkäyntiä tai turhaa jaarittelua ei ole, vaan tarinan elementit ovat annosteltu juuri oikeassa suhteessa ja koko kirja on viimeistä narunpäätä myöten paketissa 122 sivussa. Tästä jos jostakin voisi nykykirjailijat ottaa mallia. Lyhyydestään huolimatta henkilöhahmot jäävät mieleen, etenkin tietysti sarjakuvia keräilevä ja yksin viihtyvä Jon. Itse päähenkilö Nolan ei ole mikään kioskikirjojen erehtymätön tappokone, vaan tekee virhearvioita ja on pihi huvittavuuteen asti. Se, että kirja on sarjan toinen osa, ei häiritse pahemmin lukijaa, vaikka menneisiin tapahtumiin paljon viitataankin. Collinsin ammattitaidosta kertonee myös se, että taustat tulevat lukijalle selviksi, ilman että aikaisempaa osaa on lukenut eikä kertailuunkaan kuluteta isoa sivumäärää. On oikeastaan aikamoinen sääli, ettei Nolaneita suomennettu tämän enempää ja kirjailija itsekin hylkäsi sarjan kahdeksannen osan jälkeen. Tosin ensi syksynä pitäisi ilmestyä uusi Nolan-kirja Skim Deep 33 vuoden odottelun jälkeen. Tämän lisäksi vanhoista kirjoista kuitenkin löytyy Hard Case Crimen tyylikkään näköiset uudelleenjulkaisut.

 

Nyt kun Collinsin tuotantoa tuli selailtua internetistä, niin lukulistalleni päätyi aika moni miehen opus. Etenkin 1930-luvulta alkava Nathan Heller-nimisestä yksityisetsivästä kertova, historiallisia henkilöitä vilisevä, sarja tuntuu kiinnostavavalta. Samoin Elliot Nessistä kertovat kirjat. Jostain oman kirjahyllyn kätköistä sain vielä kaivettua esiin muutaman Collinsin kirjoittaman Mike Hammer-kirjan – Collins on suuri Mickey Spillanen ihailija ja on kirjoittanut monia tämän kesken- tai ideatasolle jääneitä kirjoja loppuun.  Eivätköhän nekin nouse nyt lukulistalla ylemmäs.