Tim Waggoner: The Forever House

 

Tim Waggoner: The Forever House Kindle Edition

Flame Tree Press, 2020

 

Näin halloweenin koittaessa päätin ottaa harha-askeleen pois homeenhajuisten pokkareiden keskeltä kohti kauhukirjallisuutta. Askel ei ole suuren suuri, mutta ainakin kieli vaihtui tämän kirjan kohdalla englanniksi ja lukualustakin muuttui Amazon Kindleksi. Kindlehän on mitä näppärin sähkökirjojen lukulaite, jota ilman nykyään tuskin montaa päivää selviäisin. Näin se nykyteknologia meitä hemmottelee taustavaloineen ja säädettävine fontin kokoineen.

Olisin oikeastaan halunnut kirjoittaa jotain jostain suomalaisesta kauhukirjasta, mutta lukupäiväkirjani mukaan en ole mitään suomikauhua tänä vuonna lukenut. Tämä on ehkä jopa hieman yllättävää, sillä kauhukulttuurihan on kokenut jonkunlaisen renessanssin 2010-luvulla ja kauhukirjojakin on vuosikymmenen aikana ilmestynyt Suomessa vino pino. Oman kokemuksen mukaan niiden joukossa ei kyllä kovin montaa itseäni kiinnostavaa ole ollut, mutta yritän kirjoittaa lukemistani joku toinen kerta.

 

Rockridgessä Ohiossa Brookside Courtilla on iso omakotitalo seissyt tyhjillään vuosikausia. Syykin tähän on selvä, sillä talon edelliset asukkaat ovat kohdanneet verisen lopun perheen äidin käsissä. Nyt kuitenkin pitkin kaupungin katuja lipuu musta varjoa muistuttava auto, jonka kyydissä istuu viisihenkinen perhe etsimässä itselleen uusia metsästysmaita. Eldridin perhe ei ole sen enempää tavallinen amerikkalainen ydinperhe, tai edes kuulu ihmiskuntaan. Father Hunger, Werewife, Low Prince, Unsister ja Grandother ovat eräänlaisia psyykkisiä vampyyreitä, jotka saavat ravintonsa ihmisten kauhun- ja kivuntunteista. Ja mikäs onkaan parempi paikka tämänkaltaiselle toiminnalle kuin umpikujan päässä oleva perhesurman rikospaikka.

 

Brookside Courtin päässä asuu sekalainen joukko aika tavallisia amerikkalaisia, jotka ovat muuttaneet alueelle asuntojen halpojen hintojen vuoksi. Seuraavana päivänä Eldridien muutosta naapurit saavat kutsun pienimuotoisiin tupaantuliaisiin, jossa on tarkoitus kaivaa asukkaiden mielestä näiden heikkouksia Eldridien käyttöön. Seuraavana yönä jokainen asukas herääkin omien heikkouksiensa käydessä toteen ja yksi kerrallaan he seuraavat painajaisiaan Eldridien taloon. Siellä todellisuus on muuttanut muotoaan ja muodostanut talon sisälle pienoismaailmoja, joissa Eldridit metsästävät säälimättä uhrejaan.  Tässä kohtaa ollaan kirjan puolivälissä ja loppupuolisko kirjasta seurataankin naapureiden kamppailua läpi Eldridien luomien maailmojen. Niistä löytyy niin tuulista vuorenrinnettä, loputonta kellaria natsizombeineen ja tiheä metsä täynnä piikkeihin seivästettyjä ruumiita. Lopulta henkiinjääneet päätyvät kaikki Father Hungerin valtakuntaan, jossa lopullinen kohtaaminen käydään alkukaaoksen personifikaation seuratessa vierestä.

 

Forever House on yhdistelmä kauhua ja fantasiaa, eli sitä mitä joskus kutsutaan dark fantasyksi. Samankaltaisia tarinoita tasku-universumeihin sijoittuvia kauhutarinoitahan on kirjoittanut erityisesti Clive Barker, vaikka eihän hänkään tietysti genreä ole keksinyt. Forever Housen ehdoton heikkous on tasku-universumit, jotka ovat jokseenkin mielikuvituksettomia ja sanalla sanoen vähän tylsiä. Onneksi kirja petraa loppua kohti, kunhan näiden maailmojen läpi on saatu raahauduttua. Plussaa taas kirjassa on ehdottomasti kiinnostavat henkiköhahmot ja onhan itse Eldridin perhe hyvin kiehtova luomus. Tarinaa kuvataan välillä heidän kautta ja samalla Waggoner kytkee heidät osaksi suurempaa luomaansa kauhu-universumia, mikä saa ainakin tämän lukijan hommaamaan lisää hänen kirjojaan, jotta pääsisin tutustumaan näihin muihin vihjattuihin kauhuihin. Pienestä keskikohdan laahaamisesta huolimatta kirja on sujuvaa luettavaa ja pääosin kirja on hyvin mukaansa tempaava. Ja koska kirja on kirjoitettu näinä aikoina, niin se käsittelee myös jonkun verran ajassa olevia ilmiöitä kuten suhdetta seksuaalisuuden eri kirjoihin, rasismista sekä valkoisen miehen paikasta ja osasta tässä ajassa ja tulevaisuudessa. Nämä eivät kuitenkaan ole millään tavalla päälle liimattuja vaan ovat kiinteä osa päähenkilöiden ajatusmaailmaa ja havaintohorisonttia. Kaikin puolin kirja on siis varsin makoisaa luettavaa kauhukirjallisuuden ystäville, vaikka ei mitään genreä uudistavaa sisälläkään. Ainakin tämä lukija tulee kyllä tutustumaan Waggonerin muuhunkin kauhutuotantoon.

 

 

 

Hulkkonen: Piru perii omansa

 Hulkkonen No.5 1984 Piru perii omansa

Viihdeviikarit

"Hullu suomalainen" tai "Härmän jätkä lännessä", näinhän Viihdeviikareiden Finn West-ripoffia Hulkkonen mainostetaan. Kyseessä on vuosina 1983-1992 ilmestynyt Kari Nenosen luoma ja suurelta osin kirjoittama suomilänkkäri, jota ilmestyi kaikkiaan 38 numeroa. Tämän lisäksi sarja poiki spinoffina neljä pokkaria Luigi Littin saluunasta, jotka ilmeisesti olivat jo lähinnä puhdasta länkkäripornoa. 

Hulkkosen ideoi ja pokkarit isolta osin kirjoitti Kari Nenonen, joka on suomalaisen kioskikirjallisuuden suuri nimi  80-luvulla. Mainetta ja kunniaa hän ei kuitenkaan elinaikanaan ehtinyt tuotannollaan pahemmin saamaan.  Itselläni ei mitään erityisen positiivisia muistikuvia mistään lukemistani Nenosen tuotoksesta ole, joten vähän varauksin tartuin tähän ensimmäiseen hyllystäni löytyvistä Hulkkosista.

Hulkkonen on pienikokoinen mies Haukiputaalta (ei siis läheltäkään Härmää), joka vaeltelee pitkin villiä länttä isossa hatussa sekä vielä isommassa öljykangastakissa. Hänen lanteillaan keikkuu .44-kalipeerinen Colt Walker ja jalkojenvälissä jotain tuolle legendaarisen isokaliiperiselle revolverille vertoja vetävää. Aseistuksesta johtuen iso osa tästä kirjasta kulutetaankin Hulkkosen ja tarinan naisen, Jane Aldrinin väliseen saunasessioon, jossa Hulkkonen todistaa olevansa maineensa veroinen. Tarina itsessään kertoo kuinka reservaatin varuskunnan komentaja Ben Aldrin intiaanivihassaan kurittaa paikallista heimoa intiaanitoimiston mandaatilla ja tavoitteenaan puhdistaa hallintoalueensa alkuperäisasukkaista. Paikalle eksyy kuitenkin Hulkkonen, joka auttaessaan nälkään nääntyviä ja kuumeen riivaamia intiaaneja, sotkeutuu mukaan tähän soppaan. Suomalaisena Hulkkonen tietysti pykää intiaaneille ensimmäiseksi täisaunan ja astutuu siellä koko yön komentajan tytärtä Janea. Lopullinen välienselvittely käy perinteisesti aamunkoitteessa, mutta hirsipuun varjossa, jossa niin hyvät kuin pahatkin teot palkitaan.

Tarinassa on kiinnostavaa kuinka Hulkkonen asettuu altavastaajien puolelle eikä intiaaneja kohdella suoraan erämaita hallitsevina villeinä, vaan kärsivinä ja maansa menettäneinä alkuperäisasukkaina. Tosin mitään syvempää kuvausta intiaanikulttuurista on tämän kirjan kohdalla turha odottaa. Itseäni jäi mietityttämään sekin, miksi Hulkkonen suomalaisena kyllä tuntee saunan puhdistavan vaikutuksen, mutta intiaanit eivät. Ehkä 80-luvulla saunaa pidettiin vielä jotenkin erityisen suomalaisena keksintönä? Toinen valittamisen aihe on kirjallisempi, eli Nenosen taidot kirjailijana. Teksti kyllä sujuu ammattilaiskirjoittajan taidolla,  mutta monissa amerikkalaisista länkkäreistä tuttua lännessä läsnäolon tuntua tästä ei löydy. On selvä, että kirjailijan taustatyö koostuu lähinnä muutamasta muusta kioskilänkkäristä ja ehkä jostain lauantai-illan kuukauden westernistä. Näistä jo valmiiksi väljähtäneistä lähtökohdista syntyykin se, mitä suomalainen genrekirjallisuus yleensä on: myötähäpeää synnyttävää puskafarssia, joka olisi ollut paremmin kotonaan Pahkasian kansien välissä, kuin omana pokkarisarjanaan. Sinänsä sääli, sillä siinä missä amerikkalainen kioskilänkkäri on parhaimmillaan Rio Bravo tai Sheriffi niin tässä päästään sorakuopalle Speden kanssa.

Juri Nummelin: Parhaita Isku-jännityskertomuksia

 Parhaita isku-jännityskertomuksia 2004-2008
Toim. Juri Nummelin
Turbator 2009 

• Juri Nummelin: Lukijalle

• Teemu Paarlahti: Kolme sanaa (Isku #5 2005)

• Petri Hirvonen: Padren kunnian päivä (Isku #2 2005)

• Sami Myllymäki: Turhaa riesaa ruumiista (Isku #1 2004)

• Helena Numminen: Molotovin coctail (Isku #2 2005)

• Timo Surkka: Viimeinen temppu (Isku #7 2007)

• Petri Salin: Kuollut papukaija (Isku #3 2005)

• Heikki-Antero Laurila: Juustohöylä( (Isku #8 2008)

• Juri Nummelin: Joe Novak ja ikkunattoman monadin tapaus (Isku #1 2004)

• Tapani Bagge: Kylmä tuuli (Isku #5 2006)

• Tarja Sipiläinen: Keräilijä (Isku #9 2008)

Juri Nummelinin pienlehdistä koostuvien antologioiden luku-urakka huipentuu turkulaisen Turbatorin julkaisemaan Parhaita isku-jännityskertomuksia 2004-2008. Huomasin vasta tätä kirjoittaessani, että olen lukenut nämä kolme antologia käänteisessä julkaisujärjestyksessä. Iskun alkupuhetta lukiessa olikin ilo huomata, kuinka Nummelin vielä siinä toivoo sellaista novellikokoelmaa, mikä sitten realisoitui viisi vuotta myöhemmin Kaikki valehtelevat-antologiassa. 

Isku-jännityskertomukset koostuu kymmenestä kotimaisesta rikoskertomuksesta sisältäen lyhyen esipuheen sekä vielä lyhyemmät kirjoittajien esittelyt. Antologia ei ole varsinaisesti huono, mutta kahden muun kokoelman rinnalla se kyllä kalpenee. Amerikkalaisista rikostarinoista koottuihin kokoelmiin verrattuna siinä loistaa kirjoittajien epätasaisuus. Ammattikirjoittajat hoitavat kyllä tehtävänsä moitteetta ja tyylillä, mutta kokemattomampien tarinat sisältävät joko turhaa epämääräisyyttä tai liikaa pituutta sisällön ideoihin nähden. Myöskin neonoirille tyypillinen kerronnan iskevyys loistaa melkein kokonaan poissaolollaan. Tilalla on enemmän suomalaista arkirealismia sekä huumoria. Kokoelman ehdottomasti paras novelli on toiminnallinen ja tiheätunnelmainen Padre Hirvosen Padren kunnian päivä. Muita ehdottomasti edukseen olevia ovat Timo Surkan Viimeinen temppu ja Tapani Baggen Kylmä tuuli. Omalla tavallaan kiinnostava on jo nimensäkin puolesta Juri Nummelinin oma Joe Novak ja  Ikkunattoman monadin tapaus. Tästä novellista olisi vain saanut lisäämällä siihen enemmän aineksia vielä paljon paremman, mutta tuollaisenaankin se on oiva tunnelmapala Los Anglesin baareista. Oman positiivisen mainintansa ansaitsee myös Helena Nummisen sairaalamaailmassa tapahtuva Molotovin coctail, joka näin sote-sotkujen sekä pandemioiden keskellä tuntuu erityisen ajankohtaiselta.

Pienoisesta epätasaisuudesta huolimatta Parhaita isku-jännityskertomuksia 2004-2008 on kelpo kokoelma suomalaisia rikosnovelleja ja piristävä ihan jo senkin tähden että siinä ei ole sen kummempaa pakotettua teemaa tai aihetta. Kirjailijoista muuten kolme on kirjoittanut myös Jerry Cottoneita, mikä selittänee heidän vahvan rutiininsa ja taitonsa. Näin vuosikymmentä myöhemmin voi vain valitella, kuinka suomalainen rikoskirjallisuus ei koskaan tämän enempää innostunut flash fictionista tai edes neo noirista, vaan on kaivautunut yhä syvemmälle poteroonsa Matti Yrjänä Joensuuta apinoivan poliisiromaanin sekä lähinnä ongelmajätteeksi luokiteltavien skandidekkareiden välimaastoon.

Juri Nummelin(toimittanut): Hallusionatseja

 Juri Nummelin(toimittanut): Hallusionatseja

Hallusinatsioneja: Vanhoja suomalaisia kauhutarinoita

Juri Nummelin

Faros 2012 

                                                                              Kuva: (c) Faros

Sisällys:

• Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista.
• Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.
• Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.
• Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.1.1864 ja 31.1.1864.
• K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.
• Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.
• Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).
• Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.
• Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.

Nimi ei tunnetusti pahenna miestä, mutta tässä tapauksessa on pakko miettiä kuinka paljon se vaikuttaa kirjan markkinointiin ja myyntiin. Hallusionatseja kun väkisinkin herättää kirjahyllyjä selaavan ummikon mielessä jotakin, mistä voisi lukea joko Pahkasian tai vappulehti Tampin sivuilta. Vähän valistuneemman asiakkaan katse osuu kirjakaupassa tietysti kokoelman toimittaneen Juri Nummelinin nimeen, jolloin voi olla varma että jotain kiinnostavaa teekkarivitsiltä kuulostavan nimen takana on.

Hallusionatseja on valikoima vanhoja suomalaisia kauhutarinoita 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Mukana on tunnettuja kirjailijoita kuten Zacharias Topelius, Aleksis Kivi ja Kyösti Wilkuna. Myös Gummeruksen nimi saattaa soittaa joitakin kelloja. 

Kokoelma alkaa ansiokkaalla esipuheella, jossa Nummelin valottaa kauhukirjallisuuden asemaa maamme kirjallisessa historiassa.

Kokoelma etenee ajallisesti varhaisimmasta kohti 1900-luvun alkua. Ensimmäinen juttu on on oikeastaan katkelma teoksesta ”Kummituksia, elli Luonnollisia Aavis-juttuja Valistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut”. Jo ensimmäisessä tarinassa on hyvin nähtävillä kaksi suomalaiselle kauhulle tyypillistä elementtiä. Ensimmäinen käy ilmi nimestäkin, eli aaveet, jotka luonnollisesti kummittelivat kansantaruissa muutenkin. Toinen on se, että tarina pitää lopussa kääntää pakkomielteisesti realismiin, eli niin sanottu "kaikki olikin Pamelan pahaa unta"-lopetus. Näkyisikö tässä jo esiaste tai heijastuma suomalaista kirjallisuutta riivaavasta maanisesta suhtautumisesta realismiin.

Satusetä Topelius kertoo seuraavassa novellissa tarinan Ruoveden pitäjään vievältä tieltä ja sen kupeessa olevasta Toholammesta. Tarina hakee voimansa mielenmaisemaa maalailevasta luontokuvauksestaan, joka löytää kaikupintaa vielä nykylukijassakin. Topeliusta seuraa Aleksis Kivi, jonka tarina vuorenpeikoista ja varastetusta ehtoolliskalkista on enemmän sukua fantasialle, kuin varsinaiselle kauhulle. Kuriositeettina mainittakoon, että tarinaa luettiin ainakin vielä 80-luvulla peruskoulussa. Gummeruksen Uhalla palaa taas hautausmaille ja tarkemmin elävältä hautaamisen pelkoon. 

Kyösti Wilkuna on mukana neljällä novellilla, jotka kattavatkin hänen koko kauhutuotantonsa. Tämä on sääli, sillä novellit ovat kiinnostavia ja mukana on aimo annos mustaa huumoria, joka tähän asti on ollut ilmeisesti suomalaisesta kauhusta kateissa. Wilkuna on myös kirjoittanut antologian nimikkonovellin, eli Hallusionatseja. Se on jo historiallisesti merkittävä siinäkin, että tapahtumapaikkana on öinen kaupunki syrjäseutujen ja maatalojen sijasta. Samalla kauhun aihe on modernimpi, eli outo tuntematon uhka, jota ei voi koskaan nimetä tai tavoittaa. Hallusionatseista olisikin helppo vetää lankoja anglo-amerikkalaisiin kirjailijoihin, mutta jätetään se oikeiden kirjallisuusihmisten tehtäväksi.

Wilkunan urbaanin kauhun jälkeen onkin latistavaa palata takaisin kummituksiin ja pastoraalimaisemiin Santeri Ivalon ja Latin-Kyöstin mukana. Latin-Kyöstin Hiirenkesyttäjän kosto sentään vie lukijan Venäjän vankiloihin, jotka ovat jo itsessään tarpeeksi pelottavia nostattamaan kauhua lukijassa. Kokoelman päättää Uno Osmion Kuumehoureissa, jonka nimi kertoo sen juonenkin. Novelli on sinänsä kiinnostava sarja hourenäkyjä ja Wilkunan tavoin sekin heijastelee jo modernin maailman saapumista.

On täysin järjetöntä yrittää arvostella valikoimaa vanhoja kauhutarinoita. Lukemattakin on selvä, että osa niistä on pahasti vanhentuneita ja tuskin herättävät lukijassa muuta kuin lievää huvittuneisuutta. Silti kirja on tärkeämpi kuin mitä ensin osaa ajatellakaan. Suomessa kauhu on aina monokulttuurin ei-toivottu äpärälapsi, eikä sen historiaa ole juurikaan kartoitettu. Nyt sentään tiedämme, että sitä oli jo 1800-luvulla ja tunnemme muutamia sen keskeisiä tarinoita ja tekijöitä. Samalla näemme kuinka kauhu hiipii syrjäkylien kuusikon kätkemistä torpista herraskartanoiden kautta Helsingin kantakaupungin kivikanjoneihin. Jo pelkästään tämän näköalan itse todistaminen kuuluu jokaisen vakavasti kauhuunsa suhtautuvan harrastajan perussivistykseen. Kiittäkäämme tästä mahdollisuudesta Juri Nummelinia.

Jälkisanat: tämäkin teksti oli alunperin tarkoitettu kirja-arvosteluksi Kuolleen silmät #2:n joskus syksyllä 2015, joka ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Kuolokin voi toisinaan laata, kuten eräs suurmies kerran sanoi. Tekstin kirjoittamisen jälkeen wanhoja suomalaisia kauhunovelleja on ilmestynyt useampikin antologia mm. Nummelinin Helmivyöltä ja Nysalor-kustantamolta. Näiden lisäksi on ilmestynyt Juri Nummelinen järkälemäinen ja kaikenkattava suomikauhun historiikki Kuoleman usvaa ja pimeyttä, josta toivottavasti kirjoitan tarkemmin jossain vaiheessa.

James Reasoner: Paholaisen siivet

James Reasoner: Paholaisen siivet Kuoriaiskirjat, #11, 2014

                                                                       Kuva (c) Kuoriaskirjat

Sisällys: Vanhojen hyvien aikojen tähden (suom. Tapani Bagge, Isku #1 2004) – alkup. For Old Times’ Sake (Mike Shayne Mystery Magazine heinäkuu 1978) Pane aina parastasi (suom. Juri Nummelin, Isku #15 2011) – alkup. The Old College Try (Mike Shayne Mystery Magazine marraskuu 1978, salanimellä R. Mason) Kaikki valehtelevat (suom. Tapani Bagge, Isku #5 2007) – alkup. Everybody Lies (Flashing in the Gutters huhtikuu 2006) Punainen riutta (suom. Juri Nummelin, käännös aiemmin julkaisematon) – alkup. The Red Reef (Hardluck Stories 2008) Paholaisen siivet Ranskan yllä (suom. Juri Nummelin, Seikkailukertomuksia #2 2007) – alkup. Devil Wings Over France (Retro Pulp, Subterranean Press 2006) Epätoivon kanjoni (suom. Minna K. Haapio, Ruudinsavu #3 2003) – alkup. Last Chance Canyon (ei julkaistu englanniksi)

James Reasoner on pitkän linjan amerikkalainen pulp-kirjailija, jonka uran alku sijoittuu 70-luvulle. Hänen tuotannostaan löytyy kaikkea mahdollista yksityisetsivätarinoista länkkäreihin. Suomeksi Reasoneria tuo nyt saataville Kuoriaskirjat-kustantamon  ainoassa suomennoksessaan. Tämän on mahdollistanut Suomen oma pulp-asiantuntija Juri Nummelin, jonka Isku ja Seikkailukertomuksia-lehdissä osa tämän antologian novelleista on ilmestynyt aikaisemmin. Antologian viimeinen novelli ja ainoa länkkäri, Epätoivon kanjoni, on ilmestynyt aikaisemmin Ruudinsavussa.

Novellivalikoima alkaa kolmella lyhyellä rikostarinalla, joista käy hyvin selville Reasonerin taito kirjoittaa tiiviitä tunnelmapaloja. Yhdessäkään tarinassa ei varsinaisesti ole mitään maata mullistavaa, mutta jokainen niistä toimii tiukkuutensa ansiosta. Niissä ei ole mitään liikaa eikä mitään koristeluja. Jokainen näistä toimisi hyvänä oppituntina monelle suomalaisellekin jännityskirjailijalle, jos heistä joku viitsisi taitojaan kehittää julkaisukynnyksen ylityttyä.

Rikosten ja epäonnistumisten ja ikuisten häviäjien sateisesta maailmasta siirrytään seuraavaksi jonnekin etelän merelle Punaisessa riutassa. Täälläkään lukija ei pääse sen helpommalla. Epäonnisella hylynpelastusmatkalla ovat takaiskujen ansiosta alkoholisoitunut entinen kapteeni Larkin sekä retken järjestänyt femme fatale Giselle, joka ei ole tuttavuutena turvallisimmasta päästä. Merellinen ympäristö ja karheat hahmot tuovat muuten kummasti mieleen kaikuja Reino Helismaan mainioista pulp-tarinoista, joilla Nummelin on hellinyt suomalaislukijoita jo neljän kokoelman verran.

Antologian nimikkonovelli Paholaisen siivet kumartaakin sitten jo enemmän rehellisen kauhukirjallisuuden puoleen. Tässä, kokoelman pisimmässä, tarinassa hävittäjä-ässä Dave "Dead-Stick" Malloy joutuu ensimmäisen maailmansodan melskeessä vastakkain hunnien tavallistakin ihottavamman joukkotuhoaseen kanssa. Novelli on vauhdikas sekoitus ilmataisteluita sekä yliluonnollista seikkailua ja ehdottomasti antologian parasta antia.

Epätoivon kanjoni päättää mainion kokoelman villin lännen tunnelmiin. Tässäkin on mukana kauhuaineksia, joten ihan peruslänkkäristä ei voi puhua. Tarinassa palkkionmetsästäjä Callahan törmää intiaanikiroukseen ja sen ikäviin seurauksiin. Novelli on Paholaisen siipien ohella hyvä osoitus kuinka luontevasti taitava kirjoittaja voi yhdistellä eri genrejä, ilman että saumat näkyvät mistään kohtaan.

Kaiken kaikkiaan James Reasonerin Paholaisen siivet on suositeltavaa luettavaa niin kouluihin kuin päiväkoteihinkin. Siihen tiivistyy hienosti mitä pulp parhaimmillaan on ja mihin muun kirjallisuuden kannattaisi pyrkiä.

Jälkihuomautus: Tämä teksti on alun alkaen kirjoitettu kirja-arvosteluksi jo edesmenneen kauhulehden toiseen numeroon. Koska alkuperäinen arvostelu on kirjoitettu syksyllä 2015, niin kirjan kustantanut Kuoriaiskirjatkin on ehtinyt siirtymään jo manan majoille. Kuoriaiskirjat ei kuitenkaan julkaissut muuta käännöskirjallisuutta vaan keskittyi valitettavasti lähinnä suomalaiseen spefi-kirjallisuuteen. Antologian novelli Kaikki valehtelevat on julkaistu myös Juri Nummelinin toimittamassa Kaikki valehtelevat-kokoelmassa, josta näkemyksiäni löytyy täältä.