Juri Nummelin(toimittanut): Hallusionatseja
- Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista.
- Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.
- Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.
- Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.1.1864 ja 31.1.1864.
- K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.
- Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.
- Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).
- Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.
- Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.
Nimi ei tunnetusti pahenna miestä, mutta tässä tapauksessa on pakko miettiä kuinka paljon se vaikuttaa kirjan markkinointiin ja myyntiin. Hallusionatseja kun väkisinkin herättää kirjahyllyjä selaavan ummikon mielessä jotakin, mistä voisi lukea joko Pahkasian tai vappulehti Tampin sivuilta. Vähän valistuneemman asiakkaan katse osuu kirjakaupassa tietysti kokoelman toimittaneen Juri Nummelinin nimeen, jolloin voi olla varma että jotain kiinnostavaa teekkarivitsiltä kuulostavan nimen takana on.
Hallusionatseja on valikoima vanhoja suomalaisia kauhutarinoita 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Mukana on tunnettuja kirjailijoita kuten Zacharias Topelius, Aleksis Kivi ja Kyösti Wilkuna. Myös Gummeruksen nimi saattaa soittaa joitakin kelloja.
Kokoelma alkaa ansiokkaalla esipuheella, jossa Nummelin valottaa kauhukirjallisuuden asemaa maamme kirjallisessa historiassa.
Kokoelma etenee ajallisesti varhaisimmasta kohti 1900-luvun alkua. Ensimmäinen juttu on on oikeastaan katkelma teoksesta ”Kummituksia, elli Luonnollisia Aavis-juttuja Valistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut”. Jo ensimmäisessä tarinassa on hyvin nähtävillä kaksi suomalaiselle kauhulle tyypillistä elementtiä. Ensimmäinen käy ilmi nimestäkin, eli aaveet, jotka luonnollisesti kummittelivat kansantaruissa muutenkin. Toinen on se, että tarina pitää lopussa kääntää pakkomielteisesti realismiin, eli niin sanottu "kaikki olikin Pamelan pahaa unta"-lopetus. Näkyisikö tässä jo esiaste tai heijastuma suomalaista kirjallisuutta riivaavasta maanisesta suhtautumisesta realismiin.
Satusetä Topelius kertoo seuraavassa novellissa tarinan Ruoveden pitäjään vievältä tieltä ja sen kupeessa olevasta Toholammesta. Tarina hakee voimansa mielenmaisemaa maalailevasta luontokuvauksestaan, joka löytää kaikupintaa vielä nykylukijassakin. Topeliusta seuraa Aleksis Kivi, jonka tarina vuorenpeikoista ja varastetusta ehtoolliskalkista on enemmän sukua fantasialle, kuin varsinaiselle kauhulle. Kuriositeettina mainittakoon, että tarinaa luettiin ainakin vielä 80-luvulla peruskoulussa. Gummeruksen Uhalla palaa taas hautausmaille ja tarkemmin elävältä hautaamisen pelkoon.
Kyösti Wilkuna on mukana neljällä novellilla, jotka kattavatkin hänen koko kauhutuotantonsa. Tämä on sääli, sillä novellit ovat kiinnostavia ja mukana on aimo annos mustaa huumoria, joka tähän asti on ollut ilmeisesti suomalaisesta kauhusta kateissa. Wilkuna on myös kirjoittanut antologian nimikkonovellin, eli Hallusionatseja. Se on jo historiallisesti merkittävä siinäkin, että tapahtumapaikkana on öinen kaupunki syrjäseutujen ja maatalojen sijasta. Samalla kauhun aihe on modernimpi, eli outo tuntematon uhka, jota ei voi koskaan nimetä tai tavoittaa. Hallusionatseista olisikin helppo vetää lankoja anglo-amerikkalaisiin kirjailijoihin, mutta jätetään se oikeiden kirjallisuusihmisten tehtäväksi.
Wilkunan urbaanin kauhun jälkeen onkin latistavaa palata takaisin kummituksiin ja pastoraalimaisemiin Santeri Ivalon ja Latin-Kyöstin mukana. Latin-Kyöstin Hiirenkesyttäjän kosto sentään vie lukijan Venäjän vankiloihin, jotka ovat jo itsessään tarpeeksi pelottavia nostattamaan kauhua lukijassa. Kokoelman päättää Uno Osmion Kuumehoureissa, jonka nimi kertoo sen juonenkin. Novelli on sinänsä kiinnostava sarja hourenäkyjä ja Wilkunan tavoin sekin heijastelee jo modernin maailman saapumista.
On täysin järjetöntä yrittää arvostella valikoimaa vanhoja kauhutarinoita. Lukemattakin on selvä, että osa niistä on pahasti vanhentuneita ja tuskin herättävät lukijassa muuta kuin lievää huvittuneisuutta. Silti kirja on tärkeämpi kuin mitä ensin osaa ajatellakaan. Suomessa kauhu on aina monokulttuurin ei-toivottu äpärälapsi, eikä sen historiaa ole juurikaan kartoitettu. Nyt sentään tiedämme, että sitä oli jo 1800-luvulla ja tunnemme muutamia sen keskeisiä tarinoita ja tekijöitä. Samalla näemme kuinka kauhu hiipii syrjäkylien kuusikon kätkemistä torpista herraskartanoiden kautta Helsingin kantakaupungin kivikanjoneihin. Jo pelkästään tämän näköalan itse todistaminen kuuluu jokaisen vakavasti kauhuunsa suhtautuvan harrastajan perussivistykseen. Kiittäkäämme tästä mahdollisuudesta Juri Nummelinia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti