Max Collins: Silmä silmästä ( Kuukauden Action)

Max Collins: Silmä silmästä  ("Fly paper”, 1984)

Kuukauden Action-sarjan 2. kirja. Aikaisempi julkaisu Manhattan-sarjan 14.osana 1984.

Viihdeviikarit 1991.

 

Kirjablogeissa vietetään 8.–14.6. 2020 dekkariviikkoa ja vaikka olenkin vasta aloittanut, niin ajattelin kantaa korteni kekoon. Niinpä siirsin muutamaa kioskilänkkäripostausta eteenpäin ja kirjoittaa muutamasta viime aikoina lukemastani dekkarilajityyppiä koskettavasta kirjasta. Luen kyllä mielelläni dekkareita ja suosikkejani ovat niin vanhanaikaiset arvoitusdekkarit sekä kovaksi keitetyt dekkarit ja ns. noir-tarinat. Etenkin jälkimmäisiä pitää kyllä lähinnä lukea englanniksi, sillä suomennetut dekkarit ovat pääsääntöisesti sisäsiittoisia skandidekkareita tai siiten niitä bestsellerlistoilla keikkuvia yhden hitin ilmiöitä. Tosin kyllähän muutamia valopilkkujakin mukaan mahtuu, niistä parhaana esimerkkinä viime vuonna julkaistu Jason Starrin Viimeinen vedonlyönti.

 

Tuottelias Max Allan Collins on suomalaisille varmaan tutuin Road to Perdition-sarjakuvan käsikirjoittajana. Sarjakuvahan suomennettiin samannimisen elokuvan jälkimainingeissa. Tätä ennen Collinsilta oli suomennettu Ms. Tree-sarjakuvia jossain Semicin antologialehdessä 90-luvulla. Sarjakuva kertoi naispuolisen yksityisetsivän seikkailuista ja muistelisin pitäneeni siitä, mutta tarkempia muistikuvia niistä ei ole. Sarjakuvien lisäksi Collinsilta on suomennettu muutama CSI-kirja. 

 

Max Allan Collinsin Nolan-sarjan toinen kirja Silmä silmästä kertoo ammattivaras Nolanista, joka on saanut inspiraationsa Donald Westlaken Parkerista. Nolanin entinen rikoskumppani Breen on päätynyt epäluotettavan Comfortin perheen kanssa ryöstelemään parkkiautomaatteja ja saaliinjaon hetkellä homma menee niin sanotusti kiville. Breen saa lyijyä nahkaansa ja pääsee hädintuskin pakoon. Apua pitäisi löytää lähistöllä asuvan Suunnittelijan luota, mutta Breenin yllätykseksi ulko-oven avaa keikkasuunnittelijan veljenpoika Jon, hieman hipahtava sarjakuvanörtti. Paikattuaan Breenin vuotokohdat, Jon pyytää apua ennestään tutulta Nolanilta, joka lähtee Jonin kanssa hakemaan oikeutta ja jakamattomia palkkiorahoja Detroitista. Perillä odottaa niin sarjakuvamessut, yksinoloon kyllästynyt lentoemäntä kuin lopulta Comforttien maatalokin. Kun inhat kaksinaamaiset ovat saatu hoideltua ja Breen rahat kerättyä parempaan talteen, on Nolanin ja Jonin aika palata lentämällä takaisin Keski-Länteen. Paluumatkalla vielä viimeisen mutkan matkaan tuo entinen epäonnistunut myyntimies ja nykyinen lentokonekaappari Ken.

 

Max Collins on pitkän linjan jännärikirjailija ja se tulee kyllä selväksi tästä pokkarista. Tyhjäkäyntiä tai turhaa jaarittelua ei ole, vaan tarinan elementit ovat annosteltu juuri oikeassa suhteessa ja koko kirja on viimeistä narunpäätä myöten paketissa 122 sivussa. Tästä jos jostakin voisi nykykirjailijat ottaa mallia. Lyhyydestään huolimatta henkilöhahmot jäävät mieleen, etenkin tietysti sarjakuvia keräilevä ja yksin viihtyvä Jon. Itse päähenkilö Nolan ei ole mikään kioskikirjojen erehtymätön tappokone, vaan tekee virhearvioita ja on pihi huvittavuuteen asti. Se, että kirja on sarjan toinen osa, ei häiritse pahemmin lukijaa, vaikka menneisiin tapahtumiin paljon viitataankin. Collinsin ammattitaidosta kertonee myös se, että taustat tulevat lukijalle selviksi, ilman että aikaisempaa osaa on lukenut eikä kertailuunkaan kuluteta isoa sivumäärää. On oikeastaan aikamoinen sääli, ettei Nolaneita suomennettu tämän enempää ja kirjailija itsekin hylkäsi sarjan kahdeksannen osan jälkeen. Tosin ensi syksynä pitäisi ilmestyä uusi Nolan-kirja Skim Deep 33 vuoden odottelun jälkeen. Tämän lisäksi vanhoista kirjoista kuitenkin löytyy Hard Case Crimen tyylikkään näköiset uudelleenjulkaisut.

 

Nyt kun Collinsin tuotantoa tuli selailtua internetistä, niin lukulistalleni päätyi aika moni miehen opus. Etenkin 1930-luvulta alkava Nathan Heller-nimisestä yksityisetsivästä kertova, historiallisia henkilöitä vilisevä, sarja tuntuu kiinnostavavalta. Samoin Elliot Nessistä kertovat kirjat. Jostain oman kirjahyllyn kätköistä sain vielä kaivettua esiin muutaman Collinsin kirjoittaman Mike Hammer-kirjan – Collins on suuri Mickey Spillanen ihailija ja on kirjoittanut monia tämän kesken- tai ideatasolle jääneitä kirjoja loppuun.  Eivätköhän nekin nouse nyt lukulistalla ylemmäs.