Juri Nummelin: Parhaita Isku-jännityskertomuksia

 Parhaita isku-jännityskertomuksia 2004-2008
Toim. Juri Nummelin
Turbator 2009 

• Juri Nummelin: Lukijalle

• Teemu Paarlahti: Kolme sanaa (Isku #5 2005)

• Petri Hirvonen: Padren kunnian päivä (Isku #2 2005)

• Sami Myllymäki: Turhaa riesaa ruumiista (Isku #1 2004)

• Helena Numminen: Molotovin coctail (Isku #2 2005)

• Timo Surkka: Viimeinen temppu (Isku #7 2007)

• Petri Salin: Kuollut papukaija (Isku #3 2005)

• Heikki-Antero Laurila: Juustohöylä( (Isku #8 2008)

• Juri Nummelin: Joe Novak ja ikkunattoman monadin tapaus (Isku #1 2004)

• Tapani Bagge: Kylmä tuuli (Isku #5 2006)

• Tarja Sipiläinen: Keräilijä (Isku #9 2008)

Juri Nummelinin pienlehdistä koostuvien antologioiden luku-urakka huipentuu turkulaisen Turbatorin julkaisemaan Parhaita isku-jännityskertomuksia 2004-2008. Huomasin vasta tätä kirjoittaessani, että olen lukenut nämä kolme antologia käänteisessä julkaisujärjestyksessä. Iskun alkupuhetta lukiessa olikin ilo huomata, kuinka Nummelin vielä siinä toivoo sellaista novellikokoelmaa, mikä sitten realisoitui viisi vuotta myöhemmin Kaikki valehtelevat-antologiassa. 

Isku-jännityskertomukset koostuu kymmenestä kotimaisesta rikoskertomuksesta sisältäen lyhyen esipuheen sekä vielä lyhyemmät kirjoittajien esittelyt. Antologia ei ole varsinaisesti huono, mutta kahden muun kokoelman rinnalla se kyllä kalpenee. Amerikkalaisista rikostarinoista koottuihin kokoelmiin verrattuna siinä loistaa kirjoittajien epätasaisuus. Ammattikirjoittajat hoitavat kyllä tehtävänsä moitteetta ja tyylillä, mutta kokemattomampien tarinat sisältävät joko turhaa epämääräisyyttä tai liikaa pituutta sisällön ideoihin nähden. Myöskin neonoirille tyypillinen kerronnan iskevyys loistaa melkein kokonaan poissaolollaan. Tilalla on enemmän suomalaista arkirealismia sekä huumoria. Kokoelman ehdottomasti paras novelli on toiminnallinen ja tiheätunnelmainen Padre Hirvosen Padren kunnian päivä. Muita ehdottomasti edukseen olevia ovat Timo Surkan Viimeinen temppu ja Tapani Baggen Kylmä tuuli. Omalla tavallaan kiinnostava on jo nimensäkin puolesta Juri Nummelinin oma Joe Novak ja  Ikkunattoman monadin tapaus. Tästä novellista olisi vain saanut lisäämällä siihen enemmän aineksia vielä paljon paremman, mutta tuollaisenaankin se on oiva tunnelmapala Los Anglesin baareista. Oman positiivisen mainintansa ansaitsee myös Helena Nummisen sairaalamaailmassa tapahtuva Molotovin coctail, joka näin sote-sotkujen sekä pandemioiden keskellä tuntuu erityisen ajankohtaiselta.

Pienoisesta epätasaisuudesta huolimatta Parhaita isku-jännityskertomuksia 2004-2008 on kelpo kokoelma suomalaisia rikosnovelleja ja piristävä ihan jo senkin tähden että siinä ei ole sen kummempaa pakotettua teemaa tai aihetta. Kirjailijoista muuten kolme on kirjoittanut myös Jerry Cottoneita, mikä selittänee heidän vahvan rutiininsa ja taitonsa. Näin vuosikymmentä myöhemmin voi vain valitella, kuinka suomalainen rikoskirjallisuus ei koskaan tämän enempää innostunut flash fictionista tai edes neo noirista, vaan on kaivautunut yhä syvemmälle poteroonsa Matti Yrjänä Joensuuta apinoivan poliisiromaanin sekä lähinnä ongelmajätteeksi luokiteltavien skandidekkareiden välimaastoon.

Juri Nummelin(toimittanut): Hallusionatseja

 Juri Nummelin(toimittanut): Hallusionatseja

Hallusinatsioneja: Vanhoja suomalaisia kauhutarinoita

Juri Nummelin

Faros 2012 

                                                                              Kuva: (c) Faros

Sisällys:

• Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista.
• Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.
• Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.
• Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.1.1864 ja 31.1.1864.
• K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.
• Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.
• Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).
• Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.
• Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.

Nimi ei tunnetusti pahenna miestä, mutta tässä tapauksessa on pakko miettiä kuinka paljon se vaikuttaa kirjan markkinointiin ja myyntiin. Hallusionatseja kun väkisinkin herättää kirjahyllyjä selaavan ummikon mielessä jotakin, mistä voisi lukea joko Pahkasian tai vappulehti Tampin sivuilta. Vähän valistuneemman asiakkaan katse osuu kirjakaupassa tietysti kokoelman toimittaneen Juri Nummelinin nimeen, jolloin voi olla varma että jotain kiinnostavaa teekkarivitsiltä kuulostavan nimen takana on.

Hallusionatseja on valikoima vanhoja suomalaisia kauhutarinoita 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Mukana on tunnettuja kirjailijoita kuten Zacharias Topelius, Aleksis Kivi ja Kyösti Wilkuna. Myös Gummeruksen nimi saattaa soittaa joitakin kelloja. 

Kokoelma alkaa ansiokkaalla esipuheella, jossa Nummelin valottaa kauhukirjallisuuden asemaa maamme kirjallisessa historiassa.

Kokoelma etenee ajallisesti varhaisimmasta kohti 1900-luvun alkua. Ensimmäinen juttu on on oikeastaan katkelma teoksesta ”Kummituksia, elli Luonnollisia Aavis-juttuja Valistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut”. Jo ensimmäisessä tarinassa on hyvin nähtävillä kaksi suomalaiselle kauhulle tyypillistä elementtiä. Ensimmäinen käy ilmi nimestäkin, eli aaveet, jotka luonnollisesti kummittelivat kansantaruissa muutenkin. Toinen on se, että tarina pitää lopussa kääntää pakkomielteisesti realismiin, eli niin sanottu "kaikki olikin Pamelan pahaa unta"-lopetus. Näkyisikö tässä jo esiaste tai heijastuma suomalaista kirjallisuutta riivaavasta maanisesta suhtautumisesta realismiin.

Satusetä Topelius kertoo seuraavassa novellissa tarinan Ruoveden pitäjään vievältä tieltä ja sen kupeessa olevasta Toholammesta. Tarina hakee voimansa mielenmaisemaa maalailevasta luontokuvauksestaan, joka löytää kaikupintaa vielä nykylukijassakin. Topeliusta seuraa Aleksis Kivi, jonka tarina vuorenpeikoista ja varastetusta ehtoolliskalkista on enemmän sukua fantasialle, kuin varsinaiselle kauhulle. Kuriositeettina mainittakoon, että tarinaa luettiin ainakin vielä 80-luvulla peruskoulussa. Gummeruksen Uhalla palaa taas hautausmaille ja tarkemmin elävältä hautaamisen pelkoon. 

Kyösti Wilkuna on mukana neljällä novellilla, jotka kattavatkin hänen koko kauhutuotantonsa. Tämä on sääli, sillä novellit ovat kiinnostavia ja mukana on aimo annos mustaa huumoria, joka tähän asti on ollut ilmeisesti suomalaisesta kauhusta kateissa. Wilkuna on myös kirjoittanut antologian nimikkonovellin, eli Hallusionatseja. Se on jo historiallisesti merkittävä siinäkin, että tapahtumapaikkana on öinen kaupunki syrjäseutujen ja maatalojen sijasta. Samalla kauhun aihe on modernimpi, eli outo tuntematon uhka, jota ei voi koskaan nimetä tai tavoittaa. Hallusionatseista olisikin helppo vetää lankoja anglo-amerikkalaisiin kirjailijoihin, mutta jätetään se oikeiden kirjallisuusihmisten tehtäväksi.

Wilkunan urbaanin kauhun jälkeen onkin latistavaa palata takaisin kummituksiin ja pastoraalimaisemiin Santeri Ivalon ja Latin-Kyöstin mukana. Latin-Kyöstin Hiirenkesyttäjän kosto sentään vie lukijan Venäjän vankiloihin, jotka ovat jo itsessään tarpeeksi pelottavia nostattamaan kauhua lukijassa. Kokoelman päättää Uno Osmion Kuumehoureissa, jonka nimi kertoo sen juonenkin. Novelli on sinänsä kiinnostava sarja hourenäkyjä ja Wilkunan tavoin sekin heijastelee jo modernin maailman saapumista.

On täysin järjetöntä yrittää arvostella valikoimaa vanhoja kauhutarinoita. Lukemattakin on selvä, että osa niistä on pahasti vanhentuneita ja tuskin herättävät lukijassa muuta kuin lievää huvittuneisuutta. Silti kirja on tärkeämpi kuin mitä ensin osaa ajatellakaan. Suomessa kauhu on aina monokulttuurin ei-toivottu äpärälapsi, eikä sen historiaa ole juurikaan kartoitettu. Nyt sentään tiedämme, että sitä oli jo 1800-luvulla ja tunnemme muutamia sen keskeisiä tarinoita ja tekijöitä. Samalla näemme kuinka kauhu hiipii syrjäkylien kuusikon kätkemistä torpista herraskartanoiden kautta Helsingin kantakaupungin kivikanjoneihin. Jo pelkästään tämän näköalan itse todistaminen kuuluu jokaisen vakavasti kauhuunsa suhtautuvan harrastajan perussivistykseen. Kiittäkäämme tästä mahdollisuudesta Juri Nummelinia.

Jälkisanat: tämäkin teksti oli alunperin tarkoitettu kirja-arvosteluksi Kuolleen silmät #2:n joskus syksyllä 2015, joka ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Kuolokin voi toisinaan laata, kuten eräs suurmies kerran sanoi. Tekstin kirjoittamisen jälkeen wanhoja suomalaisia kauhunovelleja on ilmestynyt useampikin antologia mm. Nummelinin Helmivyöltä ja Nysalor-kustantamolta. Näiden lisäksi on ilmestynyt Juri Nummelinen järkälemäinen ja kaikenkattava suomikauhun historiikki Kuoleman usvaa ja pimeyttä, josta toivottavasti kirjoitan tarkemmin jossain vaiheessa.

James Reasoner: Paholaisen siivet

James Reasoner: Paholaisen siivet Kuoriaiskirjat, #11, 2014

                                                                       Kuva (c) Kuoriaskirjat

Sisällys: Vanhojen hyvien aikojen tähden (suom. Tapani Bagge, Isku #1 2004) – alkup. For Old Times’ Sake (Mike Shayne Mystery Magazine heinäkuu 1978) Pane aina parastasi (suom. Juri Nummelin, Isku #15 2011) – alkup. The Old College Try (Mike Shayne Mystery Magazine marraskuu 1978, salanimellä R. Mason) Kaikki valehtelevat (suom. Tapani Bagge, Isku #5 2007) – alkup. Everybody Lies (Flashing in the Gutters huhtikuu 2006) Punainen riutta (suom. Juri Nummelin, käännös aiemmin julkaisematon) – alkup. The Red Reef (Hardluck Stories 2008) Paholaisen siivet Ranskan yllä (suom. Juri Nummelin, Seikkailukertomuksia #2 2007) – alkup. Devil Wings Over France (Retro Pulp, Subterranean Press 2006) Epätoivon kanjoni (suom. Minna K. Haapio, Ruudinsavu #3 2003) – alkup. Last Chance Canyon (ei julkaistu englanniksi)

James Reasoner on pitkän linjan amerikkalainen pulp-kirjailija, jonka uran alku sijoittuu 70-luvulle. Hänen tuotannostaan löytyy kaikkea mahdollista yksityisetsivätarinoista länkkäreihin. Suomeksi Reasoneria tuo nyt saataville Kuoriaskirjat-kustantamon  ainoassa suomennoksessaan. Tämän on mahdollistanut Suomen oma pulp-asiantuntija Juri Nummelin, jonka Isku ja Seikkailukertomuksia-lehdissä osa tämän antologian novelleista on ilmestynyt aikaisemmin. Antologian viimeinen novelli ja ainoa länkkäri, Epätoivon kanjoni, on ilmestynyt aikaisemmin Ruudinsavussa.

Novellivalikoima alkaa kolmella lyhyellä rikostarinalla, joista käy hyvin selville Reasonerin taito kirjoittaa tiiviitä tunnelmapaloja. Yhdessäkään tarinassa ei varsinaisesti ole mitään maata mullistavaa, mutta jokainen niistä toimii tiukkuutensa ansiosta. Niissä ei ole mitään liikaa eikä mitään koristeluja. Jokainen näistä toimisi hyvänä oppituntina monelle suomalaisellekin jännityskirjailijalle, jos heistä joku viitsisi taitojaan kehittää julkaisukynnyksen ylityttyä.

Rikosten ja epäonnistumisten ja ikuisten häviäjien sateisesta maailmasta siirrytään seuraavaksi jonnekin etelän merelle Punaisessa riutassa. Täälläkään lukija ei pääse sen helpommalla. Epäonnisella hylynpelastusmatkalla ovat takaiskujen ansiosta alkoholisoitunut entinen kapteeni Larkin sekä retken järjestänyt femme fatale Giselle, joka ei ole tuttavuutena turvallisimmasta päästä. Merellinen ympäristö ja karheat hahmot tuovat muuten kummasti mieleen kaikuja Reino Helismaan mainioista pulp-tarinoista, joilla Nummelin on hellinyt suomalaislukijoita jo neljän kokoelman verran.

Antologian nimikkonovelli Paholaisen siivet kumartaakin sitten jo enemmän rehellisen kauhukirjallisuuden puoleen. Tässä, kokoelman pisimmässä, tarinassa hävittäjä-ässä Dave "Dead-Stick" Malloy joutuu ensimmäisen maailmansodan melskeessä vastakkain hunnien tavallistakin ihottavamman joukkotuhoaseen kanssa. Novelli on vauhdikas sekoitus ilmataisteluita sekä yliluonnollista seikkailua ja ehdottomasti antologian parasta antia.

Epätoivon kanjoni päättää mainion kokoelman villin lännen tunnelmiin. Tässäkin on mukana kauhuaineksia, joten ihan peruslänkkäristä ei voi puhua. Tarinassa palkkionmetsästäjä Callahan törmää intiaanikiroukseen ja sen ikäviin seurauksiin. Novelli on Paholaisen siipien ohella hyvä osoitus kuinka luontevasti taitava kirjoittaja voi yhdistellä eri genrejä, ilman että saumat näkyvät mistään kohtaan.

Kaiken kaikkiaan James Reasonerin Paholaisen siivet on suositeltavaa luettavaa niin kouluihin kuin päiväkoteihinkin. Siihen tiivistyy hienosti mitä pulp parhaimmillaan on ja mihin muun kirjallisuuden kannattaisi pyrkiä.

Jälkihuomautus: Tämä teksti on alun alkaen kirjoitettu kirja-arvosteluksi jo edesmenneen kauhulehden toiseen numeroon. Koska alkuperäinen arvostelu on kirjoitettu syksyllä 2015, niin kirjan kustantanut Kuoriaiskirjatkin on ehtinyt siirtymään jo manan majoille. Kuoriaiskirjat ei kuitenkaan julkaissut muuta käännöskirjallisuutta vaan keskittyi valitettavasti lähinnä suomalaiseen spefi-kirjallisuuteen. Antologian novelli Kaikki valehtelevat on julkaistu myös Juri Nummelinin toimittamassa Kaikki valehtelevat-kokoelmassa, josta näkemyksiäni löytyy täältä.

Kuukauden Western: John J. McLaglen Tappajan testamentti

John J. McLaglen: Hector Metsästäjä Tappajan testamentti ("The Last Hurrah”, 1984)

Kuukauden Western-sarjan 5. kirja.

Viihdeviikarit 1987.

Tappajan testamentti (The Last Hurrah) on viimeinen, eli 24. osa kirjailijakaksikko Laurence Jamesin ja John Harveyn, eli John J. McLaglenin Hector Metsästäjä sarjaa. Tämän jälkeen kummatkin kirjailijat suuntasivat omille teilleen: James kirjoittamaan post-apokalyptista Deadland-sarjaa ja John Harvey dekkareita. Jälkimmäisen Charlie Resnickistä kertovia kirjoista ainakin osa on suomennettu. Tappajan testamentti, kuten edellinen lukemani Veriset niitytkin, on Laurence Jamesin käsialaa ja näiden kahden länkkärin perusteella on helppo ymmärtää, miten lännenkirjailija päätyi kirjoittamaan ydintuhon jälkeisestä autiomaasta.  Siinä määrin kolkko ja kalmanhajuinen paikka Hectorin eteen aukeava villi länsi on. 

 

Jossain Phoenixin liepeillä Arizonan erämaissa tekee taivaltaan maailmaan ja loputtomiin veritekoihin väsynyt Hector Metsästäjä. Bulmer's Welssin kaupunkipahanen tarjoaa hetken hengähdyksen viskin ja maksetun naisen muodossa, mutta seuraavana aamuna kaupunkiin syöksyy nuolia täyteen ammutut postivainut. Jokin vaunuista löytyvistä ruumiista ja nuolista kertoo Hectorille, ettei kaikki ole kohdallaan, vaikka paikalliset ovatkin valmiina lahtaamaan Chiricahuoi-intiaanit (englanniksi Chiricahua) syyllisinä. Samoihin aikoihin rajaseutujen läpi matkaava uudisraivaajakaravaani kohtaa epäilyttävän ratsuväen osaston. Kirja itse asiassa alkaa karavaanin kohtaamasta väijytyksestä ja kertoo suurimman osan tapahtumista takaumana, kunnes taas lopussa palaa väijytykseen ja sen loppuhuipennukseen. 

 

"Luther Cashin kanssa vietetty hetki oli jotenkin kiteyttänyt hänen oman masennuksensa, saanut hänen näkemään oman tulevaisuuden. Luther ei ollut järin paljon häntä vanhempi, vaikka aika olikin vaatinut häneltä veronsa. Jed oli kerran nähnyt huippuaseen, Mike Howellin, noukkimassa kolikoita saluunan sylkykupista Abilenen liepeillä. Hän oli kadottanut järkensä ja joutunut kaikkien pelleksi. Jed oli koettanut puhua Mikelle, muuta vanhan miehen aivot eivät toimineet ja sanat valuivat katuojaan."

Tässä kirjassa Hector on jo selvästi väsynyt loputtomaan verenvuodatukseen, vaeltamiseen ja vaatimattomien palkkioiden perässä ravaamiseen. Samaan aikaan vanhat asesankarit poistuvat yksi kerrallaan kunniattomasti ja väkivaltaisesti, yleensä aivonsa juoneina. Kirjassa on vääjäämättömän lopun tunnelmaa, jota korostaa sen karu loppuratkaisu. Kirjasta näkeekin, että McLaglen-kaksikko on tässä vaiheessa kyllästynyt Jed Hector-hahmoon ja tämän verentahriman odysseian kuvaamiseen. Länkkärien ystävälle tämä kuitenkin tuo kalmankatkeran tuulahduksen asesankarien karusta maailmasta.

 

(Toim.) Juri Nummelin: Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja

Dekkariviikko jatkuu edelleen

Toim. Juri Nummelin: Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja

ntamo 2014

 

Juri Nummelinin pienlehtien pohjalta syntyneiden antologioiden luku-urakka jatkuu. Vaikka kirjat ovat olleet hyllyssäni iät ja ajat, niin sain tartuttua niihin vasta nyt. Osaksi syynä on ollut se, että kirjat ovat olleet hautautuneena jonnekin muiden kirjojen alle ja toiseksi se, että olen halunnut pitkittää nautintoa lukea ne mahdollisimman pitkälle. Nyt vuorossa on enemmänkin runokirjoista tutun ntamo-tarvekustantamon julkaisema Kaikki valehtelevat ja muita rikosnovelleja vuodelta 2014. Novelliantologia sisältää 25 neonoiriksi luokiteltavaa rikoskertomusta ja sisällysluettelo onkin varsinainen genren kuka kukin on-listaus. Mukana on mm. Ed Gorman, James Reasoner, Bill Crider, Jason Starr ja Christa Faust. Näiltä mainituilta kirjailijoilta löytyy kaikilta ainakin jotakin suomeksikin ja heistä Jason Starrin Viimeinen vedonlyönti on päässyt ihan koviin kansiinkin. Christa Faustin Koston enkeli vuodelta 2010 on ehkä paras suomeksi julkaistu neonoir-kirja. Ed Gormanilta suomeksi on julkaistu ainakin pieni vihkonen Kauhun kuningatar, ja Kuoriaiskirjat on julkaissut Reasonerilta pienen novellikokoelman Paholaisen siivet.

 

Kaikki valehtelevat on antologiana niin sanotusti täyttä tavaraa. Juonenkuljetus sekä tyyli on tiukan vähäeleistä eikä voi kuin ihailla kirjailijoiden kykyä kertoa vähäeleisesti päähenkilöidensä ahdingosta ja päänsisäisistä maisemista. Yhtään huonoa tai edes keskinkertaista novellia ei antologiasta löydy. Omiksi suosikeikseni antologiasta nousivat edellämainittujen nimien lisäksi Pat Lamben Lemurian portto, jo ihan nimensäkin puolesta, mutta Maltan haukkaa tapaileva tarina on muutenkin hieno kunnianosoitus kovaksikeitetyille yksityisetsivätarinoille ilman turhia postmoderneja silmäniskuja.  Kokoelman novelleista minuun henkilökohtaisesti suurimman vaikutuksen teki Kevin Wignallin Kuolema, joka onnistuu koskettamaan sellaista ylevämpää maailmaa, johon harva taideteos pystyy. Novelli on ehdottomasti vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Muita mainitsemisen arvoisia ovat Anthony Neil Smithin hirtehinen Clive tunnustaa, Vickie Hendriksin merellinen West End, jossa hienosti limittyvät aavat merimaisemat ja viimeisiään vetelevän parisuhteen henkinen ahtaus. Oman erikoismainintansa ansaitsee vielä Ed Lynskeyn yksityisetsivätarina Isoveli. Sanomattakin on varmaan selvää, että ainakin näiden kirjailijoiden tuotantoon tulee varmasti tulevaisuudessa tutustuttua. Kirjan lopussa on vielä ansiokkaat esittelyt kaikista kirjailijoista.

 Kaikki valehtelevat ja muita rikostarinoita on tainnut jäädä niin viimeiseksi Nummelinin neonoir-antologioista kuin koko genren novellisuomennoksistakin. Nykyiset pienkustantajat tuntuvat suosivan enemmän kotimaisia kirjoittajia, mikä on toki ihan oikeutettuakin kuten myös hyvin kustannustehokasta. Lukijan kannalta tämä on kuitenkin sääli, sillä voisi kuvitella että näiden novellien jälkeenkin on ilmestynyt iskeviä rikostarinoita, jotka nyt jäävät helposti suomalaislukijoiden havaintohorisontin ulkopuolelle.

(Toim.) Juri Nummelin: Ajokortti helvettiin

Dekkariviikko jatkuu

Toim. Juri Nummelin: Ajokortti helvettiin ja muita ultralyhyitä rikostarinoita

Kustantamo Helmivyö 2016

Jos Suomessa on vähänkään kiinnostunut kioskikirjallisuudesta, niin jossain vaiheessa törmää takuulla Juri Nummelinin nimeen. Tuottelias turkulainen on aikanaan toimittanut useampaakin pulppiin liittyvää fanzinea ja hänen nykyinenkin kustantamonsa Helmivyö toimii toisinaan genren parissa. Näiden lisäksi Nummelin oli Banana Pressin Noir-sarjan puuhamiehenä. Kirjasarja, jota edelleen muistelen lämmöllä.

Ajokortti helvettiin koostuu 26 ultralyhyestä rikosnovellista. Ultralyhyellä tässä tarkoitetaan alle 1000 sanan pituutta ja englanniksi näistä käytetään nimitystä Flash Fiction. Suomalainen vastine näille olisi spefikirjoittajapiireissä harrastetut raapaleet, jotka tosin ovat pituudeltaan vain kymmenesosan 1000 sanasta. Englanninkielisessä maailmassa Flash Fiction koki jonkinmoisen buumin noin kymmenen vuotta sitten. Kirjan ansiokas esipuhe käykin läpi niin Nummelinin omien fanzineiden kuin Flash Fictionin historiaa. Kirjan lopussa on vielä esitelty kansikuvien kera alkuperäiset Ässä-lehdet sekä esitelty lyhyesti kukin kirjoittaja. Ulkoisesti Ajokortti helvettiin on siis todellinen keräilijän unelmapainos.

Entä ne ultralyhyet novellit? Minun on pakko myöntää, että olin itsekin hieman skeptinen ja siksi kirja olikin hautautuneena kirjahyllyn syvyyksiin vuosikausia. Epäluuloni johtui lähinnä edellä mainituista raapaleista, joita olen aina pitänyt enemmän kirjoitusharjoitelmina kuin minään itse kirjoittajaa suurempaa yleisöä kiinnostavana taidemuotona. Ajokortin novellien kohdalla olin kuitenkin väärässä, kuten usein olen muutenkin. Tarkkaan määritelty pituus pitää novellit tuoreina ja koko ajan liikkeessä, ilman turhaa löysäilyä tai kuvailua. Dialogia on paljon. Kaikki novellit edustavat rikoskirjallisuutta ja monet lähenevät julman tunnelmansa puolesta kauhua. Lyhyys on etuna myös siinä, ettei lukijan mielenkiinto pääse herpaantumaan vaikka kohdalle sattuisikin epämieluisa novelli. Omiksi suosikeiksi antologiasta nousi seksuaalista häirintää käsittelevä Vihkimys (Patricia Abbott), salamurhatarina Ruohikon Madonna (JT Ellison), arvaamattomasta sarjamurhaajasta kertova Tylsistyminen (Michael Kechula), kulinaristinen ja makaaberi Ruokaharrastajat (Rob Hart), veljen löytöretken huipentumaa käsittelevä Veljellistä rakkautta (Sandra Seamans) sekä kävelyretkistä nukkumalähiöihin kertova Hommissa omakotialueella (Kate Thornton). Ainakin näiden kirjailijoiden tuotantoon syntyi halu tutustua tulevaisuudessa tarkemminkinkin. Patricia Abbotilta Nummelinin Verikoirakirjat on julkaissut vuonna 2014 pienen kokoelman, mutta sitä taitaa tätä nykyä olla mahdoton saada - mikä on sääli. JT Ellisonilta taasen on suomennettu kolme kirjaa Harlequin-kirjojen alamerkillä. Michael Kechula on taas kirjoittanut muutamankin oppaan Flash Fictionin kirjoittamisesta. 

Max Collins: Silmä silmästä ( Kuukauden Action)

Max Collins: Silmä silmästä  ("Fly paper”, 1984)

Kuukauden Action-sarjan 2. kirja. Aikaisempi julkaisu Manhattan-sarjan 14.osana 1984.

Viihdeviikarit 1991.

 

Kirjablogeissa vietetään 8.–14.6. 2020 dekkariviikkoa ja vaikka olenkin vasta aloittanut, niin ajattelin kantaa korteni kekoon. Niinpä siirsin muutamaa kioskilänkkäripostausta eteenpäin ja kirjoittaa muutamasta viime aikoina lukemastani dekkarilajityyppiä koskettavasta kirjasta. Luen kyllä mielelläni dekkareita ja suosikkejani ovat niin vanhanaikaiset arvoitusdekkarit sekä kovaksi keitetyt dekkarit ja ns. noir-tarinat. Etenkin jälkimmäisiä pitää kyllä lähinnä lukea englanniksi, sillä suomennetut dekkarit ovat pääsääntöisesti sisäsiittoisia skandidekkareita tai siiten niitä bestsellerlistoilla keikkuvia yhden hitin ilmiöitä. Tosin kyllähän muutamia valopilkkujakin mukaan mahtuu, niistä parhaana esimerkkinä viime vuonna julkaistu Jason Starrin Viimeinen vedonlyönti.

 

Tuottelias Max Allan Collins on suomalaisille varmaan tutuin Road to Perdition-sarjakuvan käsikirjoittajana. Sarjakuvahan suomennettiin samannimisen elokuvan jälkimainingeissa. Tätä ennen Collinsilta oli suomennettu Ms. Tree-sarjakuvia jossain Semicin antologialehdessä 90-luvulla. Sarjakuva kertoi naispuolisen yksityisetsivän seikkailuista ja muistelisin pitäneeni siitä, mutta tarkempia muistikuvia niistä ei ole. Sarjakuvien lisäksi Collinsilta on suomennettu muutama CSI-kirja. 

 

Max Allan Collinsin Nolan-sarjan toinen kirja Silmä silmästä kertoo ammattivaras Nolanista, joka on saanut inspiraationsa Donald Westlaken Parkerista. Nolanin entinen rikoskumppani Breen on päätynyt epäluotettavan Comfortin perheen kanssa ryöstelemään parkkiautomaatteja ja saaliinjaon hetkellä homma menee niin sanotusti kiville. Breen saa lyijyä nahkaansa ja pääsee hädintuskin pakoon. Apua pitäisi löytää lähistöllä asuvan Suunnittelijan luota, mutta Breenin yllätykseksi ulko-oven avaa keikkasuunnittelijan veljenpoika Jon, hieman hipahtava sarjakuvanörtti. Paikattuaan Breenin vuotokohdat, Jon pyytää apua ennestään tutulta Nolanilta, joka lähtee Jonin kanssa hakemaan oikeutta ja jakamattomia palkkiorahoja Detroitista. Perillä odottaa niin sarjakuvamessut, yksinoloon kyllästynyt lentoemäntä kuin lopulta Comforttien maatalokin. Kun inhat kaksinaamaiset ovat saatu hoideltua ja Breen rahat kerättyä parempaan talteen, on Nolanin ja Jonin aika palata lentämällä takaisin Keski-Länteen. Paluumatkalla vielä viimeisen mutkan matkaan tuo entinen epäonnistunut myyntimies ja nykyinen lentokonekaappari Ken.

 

Max Collins on pitkän linjan jännärikirjailija ja se tulee kyllä selväksi tästä pokkarista. Tyhjäkäyntiä tai turhaa jaarittelua ei ole, vaan tarinan elementit ovat annosteltu juuri oikeassa suhteessa ja koko kirja on viimeistä narunpäätä myöten paketissa 122 sivussa. Tästä jos jostakin voisi nykykirjailijat ottaa mallia. Lyhyydestään huolimatta henkilöhahmot jäävät mieleen, etenkin tietysti sarjakuvia keräilevä ja yksin viihtyvä Jon. Itse päähenkilö Nolan ei ole mikään kioskikirjojen erehtymätön tappokone, vaan tekee virhearvioita ja on pihi huvittavuuteen asti. Se, että kirja on sarjan toinen osa, ei häiritse pahemmin lukijaa, vaikka menneisiin tapahtumiin paljon viitataankin. Collinsin ammattitaidosta kertonee myös se, että taustat tulevat lukijalle selviksi, ilman että aikaisempaa osaa on lukenut eikä kertailuunkaan kuluteta isoa sivumäärää. On oikeastaan aikamoinen sääli, ettei Nolaneita suomennettu tämän enempää ja kirjailija itsekin hylkäsi sarjan kahdeksannen osan jälkeen. Tosin ensi syksynä pitäisi ilmestyä uusi Nolan-kirja Skim Deep 33 vuoden odottelun jälkeen. Tämän lisäksi vanhoista kirjoista kuitenkin löytyy Hard Case Crimen tyylikkään näköiset uudelleenjulkaisut.

 

Nyt kun Collinsin tuotantoa tuli selailtua internetistä, niin lukulistalleni päätyi aika moni miehen opus. Etenkin 1930-luvulta alkava Nathan Heller-nimisestä yksityisetsivästä kertova, historiallisia henkilöitä vilisevä, sarja tuntuu kiinnostavavalta. Samoin Elliot Nessistä kertovat kirjat. Jostain oman kirjahyllyn kätköistä sain vielä kaivettua esiin muutaman Collinsin kirjoittaman Mike Hammer-kirjan – Collins on suuri Mickey Spillanen ihailija ja on kirjoittanut monia tämän kesken- tai ideatasolle jääneitä kirjoja loppuun.  Eivätköhän nekin nouse nyt lukulistalla ylemmäs.